En jaksa enää innostua mistään. Kaverit on sanonut että "sulta on nauru karannut" . Niin se on. Asiat mitkä ennen oli hauskoja, nyt katson kavereita alta kulmien, et mikäs tossa nyt naurattaa. Työpaikalla mieluumin istun omassa oloissa ja keskustelen enää omista asioistan ihyvin vähän kenenkää kans. Itku on herkässä ja ongelmilla tuntuu olevan taipumus paisua tuplaksi ja sitten triplaksi.  Varsinkin illalla ja yöllä, kun oon kämpälläni yksin.

Kävin sittten lekurille juttelemassa. Sain unettomuuteen pillereitä. On ainakin yöunet taattu. Rauhoittavat samalla sitten seuraavaa päivääni.

Päivän rutiinit jotenkin jaksan hoitaa. Koti on alkanut muistuttaa ... mikä sana kuvaisi parhaiten sitä... Nooh... kaikki on hujan hajan, kesken eräiset työt pöydillä, lattialla, sohvalla.

Töihin tulo tuntuu jotekin alistukselta, koska mulla ei ole koko päivälle mitenkään mitää järkevää tekemistä. Aluksi ajattelin, että onhan tässä hyvä pitää joku rutiini yllä ja on muutakin sosiaalista kanssakäytiä päivässä kuin kaupan kassatäti.

Nyt vielä pyytämäni loma ei onnistu siihen mihin sen halusin. V.....t, p...le, muut sivistyssanat. Hyvän syy keksivät.